Vanhoista uutta

 Työelämässä  ollessani työnantaja hankkii meille kalenterit ja ne olivat kaikki samanlaisia. Jotkut kollegat liimailivat niihin tarroja tai muita tunnusmerkkejä, minä tein omiini tilkkukansia. 

 Työelämän jättäessäni kalenterit menivät silppuriin, kannet jäivät. Olen niitä pyöritellyt paikasta toiseen, roskiinkaan en niitä halunnut nakata. Kunnes keksin, että voin tehdä niistä patalappuja. Moni tilkkukansi oli reunoistaan kulunut, mutta keskiosat olivat käyttökelpoisia. 

Päätin mennä helpoimman kautta. Leikkasin kaksi niin isoa kappaletta kuin yhdestä kannesta sai. Saksin eristevanusta samankokoisen palasen ja uudesta kankaasta takakappaleen. Ompelin kaikki kolme kerrosta yhdellä ompeleella suoraan pussiin. Yhdelle sivulle jätin kääntöaukon. Pyöräytin ompeluksen oikein päin, tökin kulmat auki syömäpuikolla ja tikkasin kääntöaukon umpeen ja patalapun ympäri samalla ompeleella. 

 

Iso osa näistä ei ole neliöitä, mutta ei ole minun kätenikään. Eikä näissä ole ripustuslenkkejä, koska  patalappuni eivät roiku missään, vaan ovat laatikossa. 

Viisitoista vuotta olen aktiivisesti tilkkuja ommellut. Nämä ovat ensimmäiset itselle tehdyt patalaput. Jonkun lappusen olen muille tehnyt, mutta tässä kohtaa olen ollut suutarin lapsi. Oikeammin kyllä suutarin tyttärentytär. 

 

Ei (ehkä) koskaan enää

 Olen Instagramissa ihaillut Minki Kimin (@zeriano) pussukoita, rasioita ja muita käsitöitä. Ostin hänen ohjeensa pienen silitysraudan kuljetukseen tai säilytykseen.

 

 Ajattelin, että kyllä tällä ompelukokemuksella pystyn yhden kotelon vääntämään. Se kuuluisa ylpeys ja lankeemus. Ei mennyt ihan niin hyvin kuin kuvittelin. Tai hyvin meni siihen asti, kun päällistä ja pohjaa ryhdyin yhdistämään sivukappaleeseen. Vaikka kuinka olin osaset mitannut tarkasti, niin sivukappale oli liian pitkä pohjan ja päällisen reunoihin. Purin takaosan irti (kaikki päällitikkaukset, siksakit ja muutkin ompeleet. Mittasin reunan ja kavensin takakappaletta. Olisi pitänyt kaventaa enemmän, mutta toista kertaa en lähtenyt ratkomishommiin, kangas alkoi reunoiltaan jo liestyä. Vähän jouduin päätykappaletta survomaan, että sain sen paikoilleen. Siellä on sitten poimuja survominen seurauksena. 

 

 

Ohjeessa olevissa kuvissa näkyy, kuinka vetoketju menee jonkin matkaa takapuolelle, minulla ei mene, vaikka kavensin takakappaletta. Ehkä nämä pikkutarkat piiperrykset eivät vain ole minun juttujani. Tai muutaman vuoden kuluttua en enää muista tätä ja tuskailen taas jonkun työn kanssa. Saa muistuttaa ja varoittaa, jos meinaan haksahtaa uudelleen tällaisiin. 

 Ok, menetteleehän se ja hommansa hoitaa, mutta ei todellakaan ole ompelutaitoni kukkanen. 
Ensiksikin, se on mielestäni hiukan iso raudalleni, vaikka ohjeen kuvassa on ihan samanlainen pikkurauta. En ehkä halua säilyttää rautaani kotona ollessa tässä, koska se vie isomman tilan kuin pelkkä rauta. Eli pussukka tulee olemaan kuljetusversio. (Tämä ei ole minun vikani)
Toiseksi, tuo pitkään säilömäni hopeinen metrivetoketju on tuossa ihan väärässä paikassa. Olisi pitnyt luottaa intuitioon ja unohtaa moinen hienostelu. Sen vaihtaminen olisi kuitenkin sellainen urakka, että olisi nopeampaa tehdä koko pussukka uudelleen ja pienempänä versiona. (hmmm 😏, toivottavasti en siihen ryhdy)

Yksi työvoitto kuitenkin tuli, josta olen ylpeämpi kuin koko tuotoksesta. Käsivammani takia kahden käden yhteistyössä tehtävät hienomotoriset hommat ovat haasteellisia, mutta nyt laitoin elämäni ensimmäisen kerran ihan itse lukot metriketjuun.👏Siihen meni kyllä hurjasti aikaa ja aika monta senttiä vetoketjuakin, mutta onnistuin. 

 

 

.