Aivovoimistelua

 Törmäsin joskus viime syksynä netissä ohjevideoon, jossa tehtiin pieni avaimenperäpussukka. Laitoin ohjeen heti testiin, kun satuin omistamaan heloja, joilla avainrengas kytkettiin ompelukseen. Kiva ja helppo ohje, ja pussukkakin valmistuu aika nopeasti.

Kaivelin menneellä viikolla vetoketjukoriani ja totesin, että siellä on monta sellaista vetoketjua, jotka eivät kovalla toivomisellakaan lukeudu lempiväreihini tai edes lähelle niitä. Ne on tulleet omistukseeni jonkun vetoketjulajitelman mukaan ja jääneet kuljeksimaan, kun en ole niille järkevää paikaa löytänyt. Päätin aloittaa rumanväristen vetoketjujen tuhoamisviikot ja upottaa ne avaimenperäpussukoihin. 

Tuumasin, että parasta lienee edetä vetoketjulähtöisesti. Otan ruman vetoketjun ja etsin siihen sopivan kankaan toiveena, että vetoketjukin kaunistuisi saadessaan sopivaa seuraa. 

Ja nyt näitä on sitten kolme uutta tuon ensimmäisen lisäksi. Eikä nuo ketjut näytä yhtään niin kamalille kuin yksinään näyttivät. 

Viimeiseksi ompelun jälkeen hela puristetaan pihdeillä kiinni. Liimaan kylläkin helan toisen reunan pussukkaan, että saan helan laitettua suoraan ja pääsen sen asentoa säätämään ennen puristusta. Nahkatilkku väliin ja sitten pihdeillä kiinni. Oranssin kanssa kävi vahinko, vetoketjun lukko oli jäänyt myös pihtien leukojen väliin ja sehän sitten teki pienen lommon helaan. 

Aivovoimisteluksi homma meni, kun en millään keksinyt ompelujärjestystä, jonka hoksasin ekassa pussukassa. Ohjeessa on viimeinen ommeltava kohde koiran (vai kissan-)korvat kulmiin. Ne on ohjeen mukaan ommeltu sisäpuolelta vuori ja päällinen yhdessä niin, että saumavarat jäävät sisäpuolella näkyviin. (Oikeasti ne pitää kaivaa sieltä esiin, jos haluaa nähdä ne) 

Kun ompelin ekaa pussukkaa, löysin keinon, millä saan kaikki saumavarat jäämään päällisen ja vuorin väliin ilman mitään isoa operaatiota. Muistan ihmetelleeni, ettei ohjeen tekijä ollut sitä hoksannut, kun se oli mielestäni niin ilmiselvää. Ja nyt olen kolme pussukkaa ommellut, eikä minulla ole aavistustakaan, miten sen silloin tein. Kolmannessa luulin jo kaivaneeni tekotavan aivosolujeni sopukoista, mutta ei - ei toiminut. Näitä on siis tehtävä lisää, että saan tuon ompelu- ja kääntämistempun palautettua mieleeni. Onneksi vetoketjuja riittää. :D

Korjausaskartelua

 Tilkkutie tarvitsee nyt aukaisua. Edellinen postaus on ollut puoli vuotta sitten, ja olen miettinyt, jatkaako vai haudatako koko Tilkkutie hankeen. Jonkinlaista tekohengitystä yritän nyt antaa, jos blogi jaksaisi vielä hangen alta nousta. 

Tarvitsin pienen tilkkutyön ja silppusin yksivärisiä tuuman kaitaleiksi ja ompelin niistä kalanruotoa - vai miksiköhän tuota sanotaan. Onnistun aina saamaan tähän jonkun optisen harhan: kun tasasin reunat, niin kalanruoto näytti aina vain toisesta päästä leveämmälle vaikka mittanauha kertoi toista. Tälle oli ihan tietty paikka tulossa. 

Mistä kaikki lähti? Tästä törkeän näköisestä kotelosta.

 ADDIn pyöröpuikkosetin säilytyskotelo oli pinnaltaan pahoin kärsinyt. Sen sisäpuoli oli ihan käyttökelpoinen vielä, mutta vinyylipinta oli vuosien kuluessa raapiutunut ja ruhjoutunut rumaksi. Ratkoin sisäpuolen ja ulkopuolen eroon toisistaan ja kiskoin kovikkeena olleet pahvit kaavoiksi uusille kovikkeille.

Käytin Peltex72F silitettävää kovikemateriaalia pahvin sijaan. Sen silitin tilkkupinnan nurjalle puolelle, tilkkupinnan olin tikannut vanuun kiinni ennen sitä. Kuluneesta päällisestä otin magneettinepparien puoliskot talteen ja siirsin ne uuteen päälliseen. Sitten vanha sisäosa tilkkupinnan kanssa päällekkäin nurjat puolet vastakkain, ja ompelin ympäri ihan reunasta. Kuvittelin jossain vaiheessa pystyväni ompelemaan päällisen ja sisäosan pussiin, mutta aika pian totesin sen mahdottomaksi. 

Kanttasin koko komeuden päällikankaasta leikatullla vinokantilla ja ompelin viimeisen reunan käsin. Minun oli pakko kääntää kantti oikealle puolelle, koska sisäpuoli on mokkanahkaa (tai sen jäljitelmää) ja ajattelin, että menee ikä, terveys, hermot ja sormenpäät, jos yritän sille puolelle kanttia käsin kiinnittää. 

Magneettinepparitkin osuivat melkein kohdalleen. Kovin paljon en tarvitse säätää, että napsahtavat kiinni. Todennäköisesti kun kotelo asettuu muotoonsa, nepparitkin menevät itsestään kohdilleen niikuin tapahtui alkuperäisessä kokoonpanossa. 

 

Ihan tyytyväinen olen lopputulokseen, vaikka se ajoittain vaatikin melkoista askartelua ja pähkäilyä. Tilkkupinta oli se helpoin juttu tässä. 

 Ai, mitä kuuluu Shadow Play-peitolle?
Se on valmiina odottamassa tikkausta. Kahden viikon takainen keikkuni jäisellä työpaikan pihalla pisti kaksi kylkiluuta palasiksi. Peiton pyörittämiseen koneen neulan alla tarvitsen kaikki (tai ainakin melkein) ylävartalon lihakset, ja vielä ei pysty. Mutta peitto on tikkausvalmiudessa, ja kunhan tästä tokenen, laitetaan menoksi.