Crazya tilkkujumppaa

Sateinen sunnuntaiaamu päästi minut ompelukoneen ääreen ja sain tehtyä blokit omaa kassiani varten. Tästä tulee hiukan pienempi kuin Ilo-kassista, koska en aio kantaa siinä kolmea jättikokoista kylpypyyhettä.

Ompeluhetkestä muodostui samalla ruumiinkulttuurin ylläpitämisen tuokio. Talon ainoa iso pöytä, jota käytän myös leikkuupaikkana, oli sattuneesta syystä pois käytöstäni, joten levitin leikkuuni työhuoneeni lattialle. Siinä nivelet vetreytyivät, kun joka sauman ompelemisen jälkeen laskeuduin sievästi lattilalle leikkaamaan reunat suoriksi, ja leikkuun jälkeen könysin (en ihan yhtä sievästä) takaisin pystyyn. Kuvista saumojen lukumäärän laskemalla selviää tämän vetreytystoimenpiteen kertojen lukumäärä.

Ompelukoneen edessä on aika usein erilaisia esteitä. Matonpesua, ikkunanpesua, veneenpesua, mansikoiden pakastamista, sodankäyntiä rikkaruohoja vastaan, puhumattakaan jokapäiväisestä muonituksesta, siivouksesta (lue: raivauksesta) tai pyykkäämisestä. Ja kun yhdestä hommasta luulen päässeeni, ainakin kolmekymmentäyhdeksän huutaa jo jonossa.

Marjat ja marjastaminen ovat ihan mukava juttu. Mutta kun ne tulevat ihan porraspieleen huutelemaan, että alamme olla jo kypsiä, se kypsyttää marjastajaakin. Mikä pakko se oli tänä vuonna niin nopeasti ja runsaasti kypsyä? Jos olisivat edes näkökentän ulottumattomissa, voisin sanoa, etten ole ehtinyt vielä marjoja etsiskelemään. Nyt tuo selitys ontuu pahasti, kun mustikoihin ja metsämansikoihin kompastuu jo roskapussin vientireissulla. Luulin, että olen lomalla? Kuvittelin vielä kuukausi sitten hurruttelevani uudella ompelukoneellani uusia luomuksia päivät pitkät. Hoh-hoijaa, enkö ole vieläkään oppinut, mitä loma on?