Resepti kulmarenksulle

Moni osoitti kiinnostusta kulmarenksulleni kommenteissa (kiitos niistä!). Joten tässä tulee resepti sille. Kuten muutkin kunnon kokit, jokainen voi soveltaa ja säveltää tätä vain paremmaksi. Itse tykkään tästä, koska se valmistuu aika helposti lapun kanttauksen ohessa, eikä tarvitse taistella irrallisen lenkin paksujen päiden kanssa.

Siispä,  otetaan reunusta vaille valmis patalappu ja reunuskaitaletta. Omani leikkaan 5 cm levyiseksi ja käännän sen vinonauhankääntäjällä. Leikkaan kuitenkin kangasta säästääkseni kantin suorasta kankaasta, koska en tee mutkia, vaan katkaisen kantin patalapun kulmassa.

Ensimmäiseksi kanttaan alakulman molemmin puolin olevat sivut.

Päällimmäiseksi kulmaan tulevan kantinosan "ohennan" nurjalta puolelta leikkaamalla nurjalle kääntyvistä reunoista pienet kolmiot pois, käännän pään kolmioksi nurjalle samanpituiseksi lapun reunan kanssa.

Sitten saksin yläkulmasta palan pois ja kanttaan sen reunan.

Viimeinen kantti ulottuu  vasemmasta sivukulmasta ylös, yläkulmasta jatketaan 8-10 cm renksun osuutta ja palataan sitten takaisin lapun reunaan ja oikeaan sivukulmaan. Päät teen kulmissa samoin kuin yllä on kuvattu.

Ta-daa, se on siinä!

Tässä vielä parhaaksi kokemani marssijärjestys

PS: Ohjeiden kirjoittaminen on tosi vaikeaa!

Lappuja - punaisia ja sukkia - raitaisia

Punaista ompelulankaa on kulunut viime aikoina rullatolkulla. Punaiset ompelukset jatkuvat edelleen, ehkä kuitenkin viimeisiä jo viedään. Näitä patalappuja on syntynyt kolme kertaa kuvan määrä, kaikki samalla mallilla ja suurinpiirtein samoista kankaista. Tykkään tehdä tuota hirsimökkimallia. Renksun ompelun ratkaisin tutulla konstilla: yksi kulma pois, ja reunuskaitaleesta saa suoraan ommeltua ripustuslenkin. Nämä ovat menossa pikkulahjoiksi ystäville ja naapureille. Kuvan kolme lappua tein yksitellen alusta loppuun. Seuraavat kuusi sarjatyönä - ei koskaan enää niin. Sillä konstilla saa itsensä aika puuduksiin. On tylsää ommella kaitaleita tuntitokulla, tikata ja reunustaa. Työ on huomattavasti mukavampaa kun erilaiset työvaiheet vaihtelevat.

Tämä sukkapari vielä ehtii pukinkonttiin. Ystävä saa raitasukat varpaidensa lämmittimiksi. En ole ennen tehnyt varsia sileänä neuleena Jotenkin on epäilyttänyt, että pysyvätkö ylhäällä. Nythän se tulee testattua. 
Vähän pitää vielä puikkoja kilisytellä ja konetta surrutella ennen joulua...

Näen vieläkin punaista

Näen vieläkin punaista. Joulupeiton tähteet (laskuvirheen takia tein blokkeja liikaa tai teinkin alkuperäissuunnitelmaa pienemmän peiton - ihan miten päin vaan) surruttelin viideksi liinaksi. Kolme on reilun metrin mittaista, yksi kapeampi kahdeksankymmensenttinen ja pikkuliina 35 cm kanttiinsa. Välivanuksi laitoin flanellia ja tikkasin ommelviivoja pitkin. Haluan säästellä punaisia kankaitani vielä puuttuviin jouluompeluksiin, joten en raaskinut tuhlata niitä liinojen reunakaitaleisiin, vaan käänsin reunan vinokantin kanssa nurjalle. (Lieneekö pahakin virhe oikeaoppisten tilkkuilijoiden mielestä?)  Reunasta tuli napakka ja ehkä rauhallisempi kuin kirjavalla kaitaleella reunustettu. Kaksi liinaa lähtee Korvatunturin kautta maailmalle, muut jäävät odottelemaan myöhempää tarvetta.

Olin jo viemässä liinoja pihalle kuvaussessiota varten, mutta ankara pyry tuhosi suunnitelmat. (Jessss, nyt näyttää siltä, että saamme  valkoisen joulun, kun useana päivänä on tullut lunta aina vain lisää.) Onneksi puolilta päivin vielä riittää kuvausvaloa sisälläkin. 

Ystäväni jokasyksyinen sukkatilaus on valmistunut inhokkihommaa lukuunottamatta. Kukahan päättelisi nuo kaikki langanpätkät?

Niin, piti vielä kauniisti kiitellä ja kumarrella kommenteista, joita sain joulupeittopostaukseeni. Kovasti lämmittivät mieltä!

Väri-ilottelua

Työpöydälläni on parin viikon ajan ollut äskettäin ilmestynyt oppikirja. Olen tietoisesti estänyt kirjaa hautautumasta kirja- ja paperipinoihin, koska sen kansi on riemukasta väri-ilottelua, ja suorastaan terapeuttinen loppuvuoden pimeydessä. Voi, kunpa saisi jotenkin tuon saman tunnelman tilkkutöihin! Värit kuvassa eivät ole ihan kohdallaan, edes säätämisellä en saanut niitä vastaamaan alkuperäistä, mutta jonkinlaisen käsityksen värien ilotulituksesta kuitenkin saa. Kansi on Anu Mikkosen käsialaa.

Joulupeitto pyryssä

Sain joulupeiton eilen illalla valmiiksi. Reunan ratkaisin niin, että käänsin taustakankaan värisen kantin kokonaan nurjalle. En halunnut rikkoa peitteen reunaa enää uudella kankaalla, vaihtelua on siinä jo nyt riittämiin.

Tikkauksen tein kuvioiden mukaan ommelsaumaan. Alku oli etanavauhtista, mutta kun opin koneen linjan, niin loppu etenikin huomattavasti nopeammin. Taustakankaana on Anttilan lakanaa.

Pahimman pyryn laannuttua ryntäsin ulos kuvaamaan ennenkuin uusi lumisaderintama ehtii tänne. Seuraavaksi ohjelmassa onkin niska-hartiajumppaa lumitöiden muodossa, sitten jaksaa taas ommella.

Aloitin peitteen ajauksella lähettää se  Korvatunturin kautta mummille ja ukille torkkupeitoksi. Olen niin tyytyväinen siihen, että en nyt raaskisi millään luopua siitä. Vasta tässä työssä opin jotain kankaiden tummuuserojen hyödyntämisestä, ja sain mielestäni aikaan aika hienon kolmiulotteisen vaikutelman. Luopumista kyllä helpottaa se, ettei kotona ole oikein sopivaa paikkaa peitolle. Ehkä työni peittyy kuitenkin kääröihin...

Joulupeitto

Sain kuvapeuhauksen jälkeen vihdoin käynnistettyä joulupeiton viimeistelyn. Yritin kyllä esitellä täällä erilaisia reunusvaihtoehtoja viime viikkoisessa postauksessa, mutta kun systeemi ei antanut, vaan alkoi urputtaa kuvatilasta. Jouduin siis tekemään reunusratkaisun ihan itse, hiukan asiaan vaikutti myös käytettävissä olevat kankaat. En ollut ollenkaan miettinyt, miten paljon ison peiton reunuksiin kankaita menee. Ja päätin, että tämän vällyn osalta on riittävästi hypätty kangaskaupoissa (ensin Lahdessa ja sitten Tampereen messuilla), joten omista varastoista pitää reunat löytyä.

Huomenissa yritän saada taustakankaan silitettyä ja rakennettua kerrokset tikkaamista varten. Reunakaitale on vielä miettimättä. Oma silmäni ei vaadi enää yhtään erilaista kangasta reunaan, vaan haluan pitää sen  rauhallisena. Peiton keskiosassa kun on tuota eloa riittämiin. 

Ensimmäinen joulutonttukin hiihteli (tosin ilman lunta) jo paikalle.

(Ihan kuin Bloggerilla olisi jotain minua vastaan. En meinaa millään saada kuvia tänne oikein päin. Minun pitää tallentaa pystykuvat omiin kansioihini syrjälleen, jotta saan ne tänne oikein päin. Otsikon kuva kutistui kumman lyhyeksi, enkä saa sitä  pitenemään, en, vaikka olen vaihtanut kuvaa ja säätänyt vaikka mitä juttuja moneen kertaan. Yritän kovasti olla välittämättä siitä, mutta tökkää silti silmään.)

Kipeät kantapäät

Oppia on tullut ihan saavikaupalla. Olen saanut perusteellisen kurssituksen kuvien käsittelystä blogikuntoon ja oppinut ymmärtämään jotain Picasasta (vaikka olenkin jakanut siellä jo vuosia kansioita, niin tämä veivaus on ollut ihan uutta). Koulutusmuotona on ollut kantapään kautta oppiminen, ja ne ovatkin nyt niin hellät ja arat, että astuminen eteenpäin tuottaa suurta tuskaa.

Pakkasin kuvia pienemmäksi, vaihdoin niitä blogiini - ja taas loppui tila. Argh, argh grrrrr! Kunnes hoksasin, että blogista poistaminen ei liikauttanut Picasassa aikaisemmin olleita isoja kuvia yhtään mihinkään. Jossain vaiheessa olin ihan sekaisin, mikä kuva on missäkin, omassa läppärin kansiossa, pakattujen kansiossa, Picasassa, blogissa, suurena, pienenä, pakattuna, rajattuna, käännettynä, kääntämättä jne. Kaikki turhautumisen ja pettymyksen tunteiden ilmaisut lukuunottamatta kunnon itkupotkuraivaria on kelattu läpi. (Tässä olisin tarvinnut niitä Tilkkulehdessä mainittuja tilkkuaiheisia voimasanoja!)

Nyt on puolet levytilasta on tyhjennetty, noin puolet blogien kuvista vaihdettu ja melkein kaikki läppärini omissa kansioissa olevat blogikuvat pakattu uudelleen. Hullun hommaa, sanon itsekin. Jääräpäisyys voi olla etu tai haitta, tilanteesta riippuen. Tässä tilanteessa en ole vielä varma, kumpaa se on.

Kuvien kurimuksesta yritän kovasti nyt pinnistellä irti: Ensimmäiset jouluvalot on viritetty ja sytytetty!

Wilhelmiinalle tervetuloa lukijakseni

Pakattu on...

...nimittäin kuvia. Eiliset kauhunhetket koettuani ja Kvilttaajan pikaisesta avusta kiitollisena aloitin pakkaushommat hetken harkinnan jälkeen. Halusin säilyttää kuvat blogissani, koska se on myös minulle itselleni dokumentti ja päiväkirja tekemisistäni. Pienet harmin ja väsymyksen itkut tirautettuani tein koneelleni pakattujen kuvien kansiot. Onneksi olen säilönyt käsityökuvat kuukausittain omiin kansiohin, jolloin kuvia ei tarvitse juuri etsiskellä.Pidin tabletilla blogiani auki, jotta näin, mitkä kuvat pakkaan pienemmiksi, koska läppärini kansioissani on myös paljon (turhia) käyttämättömiä kuvia. Yksi kerrallaan pakkasin pienemmäksi ja siirsin sitten pakattujen kuvien kansioon. Täältä löydän sitten nopeasti blogiin vaihdettavat kuvan. Pariin viimeiseen postaukseen ehdin jo kuvat vaihtaa, mutta nyt keskityn pakkaamiseen, koska suurin uhka on vältetty. Tämä tuntui kaikista jouhevimmalle työtavalle, vaikka aikaa tässäkin menee. Pakkaamisessa etenin eilen illalla melkein puoli vuotta taaksepäin, ja sain aivoni oppimaan nopeimmat sormien liikeradat. Kun saan muutaman viime kuukauden kuvat vaihdettua, tilaa aukenee niin, että pystyn loppuja vaihtelemaan pikkuhiljaa.

Tämä aamuhämärissä otettu kuva on pakattu!

On myönnettävä, että nyt sakotetaan ajattelemattomuudesta ja ehkä vähän pönttöpäisyydestäkin. Blogiani aloittaessani olin kyllä jollakin tasolla tietoinen kuvatilan rajallisuudesta, mutta ajattelin pohtivani sitä sitten, kun saan bloggerin muut kommervenkit kuntoon. Ja sitten se unohtui kokonaan.

Otsikkokuvan katoaminen järkytti, ja blogi oli kuin asumaton talo. Pikaisesti muokkasin kesäkassin kylkikuvasta uuden, eli kulissit kuntoon, vaikka mikä olisi. Samalla sotkin ulkonäköasetuksia, mutta en jaksa niihin nyt niihin paneutua, kunhan on edes jotenkin säällisen näköistä.

(Kvilttaajalle vielä kysymys, mistä näen, miten paljon kuvatilaani olen käyttänyt? Yritin etsiskellä, mutten löytänyt.)