Ilo ja hehkutus

Varoitus: nyt seuraa luokatonta onnistumisen hehkutusta. Rohkenin tehdä sen. Päätin, että en voi loputtomasti tikata koetilkkuja, vaan joskus on otettava reipas loikka ja ryhdyttävä tikkaamaan oikeaa työtä. Päätin, että sitten puran, jos menee ihan vinkuralleen, mutta nyt yritän!
(Huomatkaa työn väriin sovitetut tikkaushanskat!)

Tikkausmallin kanssakaan en kauheasti pähkäillyt, kesäkassiin spiraaliaurinkoja. No, ne hiukan yksinkertaistuvat, ja yhden ison auringon purinkin. Sitä ommellessani ajattelin: Tätä ei sitten kukaan pura, ja kaikkein vähiten minä. Tuli nimittäin aika pientä tikkiä. No, minähän sen kuitenkin purin. Ja tyydyin pikkuspiraaleihin, mitään säteitä en sitten tehnytkään näihin aurinkoihin, vaikka olin koeommellut niitäkin. Vasta tikatessani huomasin, että yhdessä kankaassahan on myös spiraaleja, joten liekö alitajuinen valinta.

Ei ne kiemurat ihan täydellisiä ole, tikin pituus vaihtelee välillä ja kaikenlaisia syrjähyppyjäkin on. Mutta jos ne täydellisiä olisi, kukaan ei uskoisi niitä minun tekemikseni. Senkin opin, ettei kesken spiraalin teon ryhdytä kuvaamaan, vaikka kuinka olisi neula kankaassa. Tuli kuvaussession jälkeen aikamoiset mutkat ja loikat, kun tikkaamisen rytmiin ei niin vain hypättykään. Toinen juttu, mikä tuli kantapään, tai ehkä enemmänkin  kyynärpään kautta opittua, on, että koneen ympärillä on oltava riittävästi tyhjää tilaa. Kesken tikkauksen voi tökätä, pöytälamppuun tai kynäpurkkiin, kun ei ehdi vahtia, missä työn reunat huitelevat. Treenejä tein niin pienillä kangaskappaleilla, etten silloin törmäillyt mihinkään.

Tilkkupinnan alla on silitettävä kovikehuopa, eikä muuta. Hiukan oli välillä nihkeätä enkä muistanut leivinpaperikonstia ennen kuin koko urakan jälkeen. Mutta olen niin tyytyväinen ja onnellinen - minä tein sen!

Hihnatarpeet jouduin säveltämään, sillä enhän viimeeksi kangaskaupassa käydessäni ollut muistanut koko hihnoja. Silitin kolme senttiä leveään puuvillanauhaan kaistan kovikehuopaa ja päällystin kahdella eri kankaalla. Miten toimii, miten kestää - ei mitään tietoa. Käteen on mukavan pehmeä, mutta silti tukeva.

Mitä sieltä tulee? Vuorin kääntöaukko jäi vähän pieneksi, joten jonkinlaisia synnytystuskia on havaittavissa. Käännettyäni kassin oikein päin huomasin yläreunan tikkauksen jääneen ihan hölmöön kohtaan. Yläreunan viimeistelytikkaukselle (mikä kiinnittää vuorin kassin nurjalle puolelle) ei ollut tilaa. Ratkoja esiin ja purin raidallisesta kankaasta tikkauksen pois. Sitten tikkasin samanlaisia kiemuroita uudelleen vuorinkin läpi.  

Kassi menee ystävälle ja hänen perheelleen kakkoskodin tupaantuliaislahjaksi. Tuliaispyyhkeet yritin etsiä kassin väreihin. Ihan ei onnistunut, värivalikoima oli sitä mitä oli, mutta eivät ainakaan pahasti riitele keskenään.

Kun tätä tikkaus- ja kassiriemua olen tässä nyt kyllästymiseenne asti hehkuttanut, yksi pieni juttu vielä. Tilkunviilaajalta olen oppinut, että töitä voi nimetä. Tämän nimi on Ilo, kolmesta syystä: 1) Kassi on väreiltään iloinen ja toivon sen tuovan iloa saajalleen, 2) sitä oli todella ilo tehdä, 3)  olen niin iloinen onnistumisestani.

Mamma sanoisi tähän: Oma kehu haisee - mutta minä vastaan: Kuka sen kissan hännän nostaa ellei kissa itse.